Hei ihanat, mitä teille kuuluu? Punavuoressa on oltu täydessä kevätfiiliksessä jo pari viikkoa. Uudessa juuri ja juuri vyötärön peittävässä nahkatakissa ei rohkeinkaan kevättirpsu vielä tarkene sipsuttaa yhtään kauemmaksi kuin cappuccinolle
nurkan taakse, mutta päivänvalo viipyilee joka ilta lupaavasti pidempään kuin edellisenä päivänä. (Saatan olla
hörhö sopivasti lapsenmielinen mutta väitän, että yksilötason aikaistetulla kevättakin käytöllä on takuulla kevään tuloa kiihdyttävä vaikutus.)
Minulle kevät merkitsee paljon suurempaa hyppäystä vanhasta uuteen kuin se perinteinen, joulun jälkeinen vuodenvaihde. Kevät palauttaa kehoon oivalluksen siitä, että
kaiken on teoriassa pakko olla mahdollista, jos kerran luonnossakin tapahtuu mullistavia taikoja. Yhtäkkiä, kun avaa kuuden tienoilla portin kadulle, ei enää tarvikaan epäillä, että herätyskello on seonnut ja että ajankohtaisempaa olisi vielä olla nukkumassa kuin lähteä taivaltamaan joogasalia kohti. Yhdessä yössä kahviloiden edustoille ilmestyy muutaman pöydän ja tuolin muodossa varovainen ehdotus ulkona nautitusta kahvikupista, joka vielä eilen olisi ollut liian aikaista.
Keväällä mustavalkoisuus pehmenee ja rajat hämärtyvät. Juuri, kun on unohtanut, että elämässä on muutakin kuin pakkasta ja lunta, aamu vaihtuu pitkäksi värikkääksi sarastukseksi, päivänvalo aavistuksen lämpimämmäksi, ja illassa on aavistus samaa väriä kuin kesäyössä. Kaikki ei ole enää joko-tai, maailma on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia.
Rakastan kevättä, etenkin tänä vuonna. Jos tähän asti keväät ovat tuntuneet merkittäviltä vuodenvaihteilta, en tiedä onko sellaisia superlatiiveja olemassakaan, joilla voisin tänä vuonna tilannetta sanallistaa. Elämäni on viimeisen puolen vuoden sisällä virittynyt niin uusille taajuuksille, että välillä on pitänyt istahtaa sohvalle ja todeta, että universumilta todella löytyy joskus toiveillemme ykkösluokan postiakin nopeampi toimitus.
Olen tehnyt viime syksystä lähtien isoja päätöksiä. Olen luopunut monesta vanhasta ilman minkäänlaista aavistusta siitä, millaista uutta olen saamassa tilalle. Kun rakkaani kanssa irrotimme itsemme Oulusta kahdeksankymmentäviisi vuorokautta sitten, meistä tuntui, että nyt kaikki pinnan alla muhineet muutokset tulivat vihdoin paitsi näkyviksi mutta konkretisoituivat lopulta meille itsellemmekin. Tuntuu, kuin muutosta olisi jo ikuisuus, niin paljon on tapahtunut sen jälkeen.
En enää muista, millaista on olla työpaikassa, jossa tehdään toisten ihmisten tai instituutioiden määrittelemiä töitä. Olen siitä kiitollinen. Nyt saan tehdä juuri niitä asioita, joita viime kesänä autuaan tietämättömänä kirjasin aarrekarttaani. Muistan, mitä eräänä valoisana ja toiveikkaana kesäyönä ajattelin sutiessani liimapuikosta liimaa erilaisten sloganeiden kääntöpuolille. Suurimmalla fontilla rohkenin ilmoittaa, että
"uusi arki on kaunis". Tiedostin kyllä, että haaveeni on aika suurisuuntainen mutta teoriassa mahdollinen, jos kerran kykenen kuvittelemaan sen. Lauseen voimaan kannatti uskoa, siitä tuli totta. Idea, joka aluksi versoi hurmoksellisesta innostuksesta ja tuntui järjellä ajateltuna aika suurisuuntaiselta - ehkä liiankin - on saanut talven aikana hahmon ja värit. Universumi on toimittanut minulle myös muita toiveitani. Olen saanut sylillisen vapautta, tilaa hengittää, maailman parhaan
yhtiökumppanin, rakastavat ja osaavat taustajoukot, ryöppyilevän ideatulvan ja aimo annoksen Pariisia.
Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että olisin mieluusti tehnyt kaikki nämä suuret päätökset jo aikaa sitten. Olisin ottanut ilolla kaikki nämä muutokset vastaan aiemmin, ellen olisi pelännyt. Toinen käsi on kuitenkin pitkään puristanut kaidetta, jossa lukee
taloudellinen turva, toinen on puolestaan ollut takertuneena kiinni pikkukaupungin tuttuihin katuihin, joilla voi kulkea eksymättä vaikka silmät kiinni ja joilla harvoin kohtaa mitään uutta. Otetta on pitänyt tietoisesti höllentää aika kauan, rohkeus ei ole tullut itsekseen.
Rohkeus on tuskin koskaan pelon totaalista puuttumista. Se on ennemminkin kykyä olla lamaantumatta silloinkin, kun kaikenlaiset kauhukuvat jylläävät mielessä. Mutta kun harjoittelee riittävän kauan sydämensä kuuntelemista, tutun äänen oppii tunnistamaan, vaikka korvan juuressa pauhaisi maailman äänekkäimpien mörköjen huutosakki. Kun on yhden kerran myöntänyt itselleen, että vanha kuvio ei enää toimi ja siihen on yksinkertaisesti mahdotonta ahtautua, ei voi enää palata takaisin. Välitilaa seuraa väistämättä uusi todellisuus.
Kun elämä alkaa tuntua liian pieneltä vaatteelta, silloin on aika hankkia uusi. Toteuttaa jotain, mikä tuntuu vähän liian suurisuuntaiselta ja pelottavalta - muuten ei saa omasta potentiaalistaan koskaan selkoa.
"Reunan yli nojaten
tyhjyyttä halaten
rakkautta tuhlaten
sydäntäsi avaten
vitutusta uhmaten
karsinasta karaten
seuraava leveli
on just sua varten."
"Dreams are necessary to life."
