Haihattelun ABC

Olen aloittanut tänä kesänä monta uutta henkistä harrastusta. Yksi niistä on kuitenkin aivan ylitse muiden. Haluan jakaa löytöni kanssanne, koska alan olla sataprosenttisen vakuuttunut sen mullistavista vaikutuksista. Kyseessä on nimittäin aito, anteeksipyytelemätön, kursailematon ja päätähuimaava haihattelu!

Meidät opetetaan pienestä pitäen ajattelemaan, että kaikki suuret haaveet ovat epärealistista haihattelua. Hymyilemme lapsille ja visionääreille, jotka maalailevat hyödyttömiä taivaanrantoja. Haihattelun sijaan kehotamme heitä keskittymään olennaiseen. Mikä absurdi vaatimus! Mikä voisi olla olennaisempaa, kuin tuntea rakkaimmat haaveensa ja piirrellä niitä niin antaumuksella, että ne varmasti toteutuvat?

Uskomus, jonka mukaan olemme rajoitettuja olentoja, johtaa siihen, ettemme edes uskalla tavoitella ylähyllyllä siintäviä unelmia. Pahimmassa tapauksessa näemme vain ne mahdollisuudet, jotka näyttäytyvät silmiemme korkeudella. Tyydymme niihin ja ihmettelemme elämämme kummallista tyhjyyttä vaikka kaikki onkin ulkoisesti ”ihan hyvin”. Uskomus rajallisuudesta on kuitenkin täyttä pajunköyttä! Olemme juuri niin suuria, kykeneviä ja kyllin vahvoja tarttumaan unelmiimme, kuin itse uskomme. Kurkistipa sitten millaisen menestystarinan taakse tahansa, sieltä löytyy aina se yksi ja sama, alku ja juuri. Unelma.

Vielä muutama vuosi taaksepäin istuin kahdesti viikossa terapeuttini kanssa alas pohtimaan, millaisia unelmia minulla voisi olla. Synkimpinä hetkinä en keksinyt yhtäkään, ja huoneessa vallitsi ontto hiljaisuus. Totaalisen loppuunpalamisen ja eksymisen jälkeen oli aloitettava pienistä asioista ja siitä tärkeästä kysymyksestä: kuka ja mikä minä oikeastaan olen? Ensimmäinen haaveeni oli oppia levähtämään. Olemaan jouten, tekemättä yhtään mitään ilman piinaavaa hyödyttömyyden tunnetta. Olemaan läsnä itselleni, pysähtymään ja tunnustelemaan oloani. Alussa se tarkoitti aamusta iltaan sängyssä makaamista. Aloin hiljalleen haaveilla vahvuudesta, jolla kohdata negatiivisia tunteitani, antautumaan niille ja ottamaan ne vastaan ilman, että sysäisin syytä ulkopuolelle. Tajusin, että kukaan muu ihminen tai tilanne ei voi mitenkään olla syypää omaan tyhjyyteeni. Ymmärsin, että viime kädessä olemme kuitenkin itse vastuussa kaikesta, eikä mikään tapahdu meistä itsestämme riippumatta. Päätin lakkauttaa ulkoisten tilanteiden syyttämisen hedelmättömänä toimintana ja aloin ottaa itse vastuuta unelmieni kasvattamisesta.


Välillä tämä haaveidenmetsästys ja katkennut yhteys henkilökohtaiseen unelmakeskukseen tuskastutti niin paljon, että halusin jättää koko projektin kesken. Kun aidon minäni unelmat alkoivat hiljalleen saada sanallisia hahmoja, touhu muuttui vieläkin kivuliaammaksi. Itku kurkussa aloin kuiskailla arkoja ajatuksiani, ja pelkäsin kuollakseni, että ne teilataan välittömästi – miksipä muuksi kuin pelkäksi haihatteluksi. Kesti kuukausia, että todella uskalsin luottaa siihen, ettei haaveilleni tuossa hiljaisessa huoneessa naurettaisi. Lopulta tajusin, että vain minä itse olen ainoa, joka voi tehdä itseni naurunalaiseksi. Oivallus oli mullistava. Tein useita silloiseen henkiseen vointiini nähden rohkeita päätöksiä, jotka näin jälkeenpäin näyttävät ainoilta oikeilta. Sitä mukaa, kun aloin esitellä unelmiani ääneen, ne alkoivat aineellistua arjessani. Toiset nopeammin, toiset hitaammin, mutta sillä ei ollut väliä.

Wayne Dyer muistuttaa, että silloin, kun muutamme tapaa katsoa asioita, asiat muuttuvat. Kun hylkäämme epäröinnin ja alamme tarkastella haavettamme täysin toteutettavissa olevana asiana, alamme itse asiassa jo samalla sekunnilla toteuttaa sitä. Minä opettelin ensin sanallistamaan haaveitani, sen jälkeen kirjoittamaan niitä päiväkirjaani. Nyt kun luen vanhoja merkintöjäni, voin todeta kirjoittaneeni oman tarinani itse ja ”tilanneeni” onnistuneesti monenlaisia asioita uuteen elämääni. Löysin viime syksynä juuri sellaisen kodin, jollaista olin toivonut koko graduprosessini ajan. Tutkimukseni otsikon mukaiset ”Naisen omat huoneet” ilmaantuivat elämääni uuden kauniin pikkukodin hahmossa. Kun helmikuussa totesin ääneen ystävälleni, että olisipa ihana matkustaa Pariisiin, kaksi viikkoa sen jälkeen uskaltauduin kutsumaan yläkerran mieheni teelle. Ja kas, viime kesänä hän vei minut Pariisiin ja tulin kosituksi unelmieni kaupungissa. (Lienee triviaalia enää mainita, että hän on juuri sellainen kuin olin haaveillut ja vielä paljon enemmän. Olen hänestä syvästi kiitollinen.)

Ne, joiden unelmat ovat toteutuneet, eivät ole epäröineet puhua niistä ääneen tai nolostelleet suuruudenhulluuttaan. He eivät ole kuiskailleet vaan käyttäneet epämääräisen isi-muodon sijaan täsmällistä futuuria, puhuneet kauniisti ja suoraan. He ovat uskaltaneet toivoa ja uskoa niin paljon, että luonnokset ovat hiljalleen alkaneet muuttua toimintasuunnitelmiksi. He ovat niitä, joiden elämä näyttää taianomaiselta menestystarinoiden jatkumolta – niin maagiselta, että arkirealismimme haluaisi toistuvasti lokeroida kaiken vain hyväksi tuuriksi, onnenkantamoisiksi, kohtaloksi tai joksikin ulkoiseksi lottovoitoksi. Mutta kyse ei ole mistään sellaisesta. Aivan kaikki, mitä meille tapahtuu ja millaisia asioita vedämme puoleemme on seurausta siitä, mitä olemme huokuneet ajatuksissamme ja tunteneet sydämissämme. Asiat eivät tapahdu sattumalta, vaan olemme oman onnemme (ja epäonnemme!) seppiä, kirjaimellisesti.


Tämän postauksen kuvat ovat otteita niin sanotusta aarrekartastani. Olen törmännyt aarrekartta-käsitteeseen useaan otteeseen viimeisen puolen vuoden aikana ja kuullut tarinoita, joissa kuvakollaasien askarteleminen on antanut lukuisille unelmille alkuräjähdyksen. Ajatus on tuntunut hyvältä enkä ole hetkeäkään epäillyt, etteikö alitajuntaansa voisi tietoisesti virittää unelmientoteuttamisasentoon. Kun tiedostamme haaveemme, annamme niille mielessämme hahmon, luottamus niihin kasvaa ja alamme nähdä mahdollisuuksia, joita emme ehkä muuten näkisi. Jostain syystä vasta nyt aika oli kypsä ryhtyä askartelemaan. Lomailtuani muutaman viikon ja saatuani tutkiskella sisintäni ilman arkisia häiriötekijöitä muistin joistain syystä jälleen Aarrekartat. Ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta Akateemisen lehtiosastolla. Sydämeni sanoi: ”NYT”!

Nappasin mukaan pinon lehtiä, sakset ja liimapuikon ja ryhdyin tuumasta toimeen. Leikistä, johon realismia ei huolittu mukaan, syntyi lopputulokseksi suuri, värikäs kollaasi. Se näyttää minun silmiini kauniilta, onhan se omaa designiani! Nyt tämä kuvakäsikirjoitus unelmatulevaisuudestani peittää jääkaapin oven, jotta silmäni osuisivat siihen mahdollisimman monta kertaa päivän aikana. Uskokaa tai älkää, osa kuvittamistani haaveista on jo toteutunut, ja osa näyttää toteutuvan aiemmin, kuin olin edes haaveillut.


Jos vähänkään innostuit, juuri tänään on kaunis päivä lähteä askartelutarvikeostoksille. (Jos haluat olla yhtä tinkimätön haihattelija kuin minä olin, ostat ehkä samalla reissulla itsellesi myös luomukuohuviiniä ja kukkia). Muista, että avainsana on heittäytyminen! Vaikka joku symboli tai teksti tuntuisi kuinka suuruudenhullulta tahansa ja sisäinen kriitikkosi nauraisi, älä välitä. Jos mahdollista, make it double, vastaa haihatteluhaasteeseeni ja jaa haaveesi julkisesti.

Kuvat antakoot ensi käden vihjeitä (ja muistutuksia itselleni), paljastan kirjallisen käsikirjoituksen muodossa pian lisää.


Unelmarikasta viikonloppua, kiitos että olette olemassa!